Vuoristoradan vauhti tuntuu välillä vatsassa

Yhtenä päivänä olimme tutkimuksissa osastolla. Poika oli hyvällä tuulella ja hyvässä kunnossa. Vain ruoka ei oikeastaan maistunut. Lääkäri kehui sitä, miten hyvä tilanne oli. Parempi kuin pitkään aikaan ja myös loi toiveikkuutta siitä, että uusi lääke tehoaa hyvin.

Oli jälleen hyvä nukkua muutama yö rauhallisin mielin.

Sitten tuli lauantai. Poika näykkäili muutaman suupalan aamupalaa. Meni sohvalle nukkumaan. Nukkui ja nukkui. Herätettiin syömään lounasta. Näykkäili sitä hieman ja meni nukkumaan. Soitin osastolle ja kerroin tilanteesta. Huoli löi vatsaan kuin rautanyrkki. Lähdettiin verikokeisiin. Poika nukkui osastolla. Ei löytynyt syytä väsyyn. Lähdettiin takaisin kotiin.

Sunnuntaina oli vähän pirteämpi. Valitti huteraa oloaan ja makaili sohvalla. Nyt ei kuitenkaan koko aikaa ollut unessa.

Tänään maanantaina jo vähän parempi päivä. On jaksanut jälleen pelata Wii-peliään. Verikokeet otettiin tänäänkin, niistä ei vieläkään näy mitään outoa. Ruokaakin saatu taas vähän paremmin menemään. Ehkä taas uskaltaa jälleen hengittää - ja nukkua.

Välillä huoli kuljettaa meidät pohjille. Ajatus siitä, onko tämä lopun alkua, iskee vyön alle. Sitten poika jälleen jotenkin onnistuu nousemaan sieltä ja pääsemme taas vuoristoradassamme ylöspäin.
Ja poika toteaa tyytyväisenä illalla: Tänään oli parempi päivä.