Kuka pysäyttäisi ajan?

Päivät, yöt ja viikot vilistävät.

Paluuta menneeseen elämään ei ole. Siihen elämään, jossa meillä oli harrastava poika, joka tykkäsi matkustaa, tehdä, nähdä ja kokea. Poika, joka jaksoi tehdä tuon kaiken. Elämään, jossa meillä oli terve poika. Ei koskaan enää tule olemaan sitä elämää. Siihen ajatukseen ehkä jollakin tavalla jo olen alistunutkin. Mutta kun, mitä sitten kun yritän tarrata tähän hetkeen, jossa meillä on vielä poika, niin sekin hetki meni jo.

Olemme matkalla todella lujaa kulkevassa kulkuneuvossa elämän tunnelissa. Päivät ja hetket vilistävät silmissä. Yritän niitä kuumeisesti tallentaa kuviin. Silti ne katoavat kuin sormien välistä valuva hiekka. Ja kun mietin päiviä taaksepäin, ne muodostavat vain vauhtisokean harmaan vilistävän janan.

Tänä aamuna bussissa istuessani mietin myös sitä, että mikään ei tule olemaan enää kuin silloin ennen eikä edes niin kuin on nyt, tällä hetkellä. Tähänkin hetkeen olisi niin autuaallisen hyvä jäädä. Pojan kivut on tällä hetkellä ja menneen viikon aikana olleet hallinnassa. Ruoka maistuu huonosti, mutta maistuu kuitenkin. Pojalla on ollut hyviä päiviä. Tänäänkin on ollut ihan kohtuuhyvä päivä. Saisinko tämän hetken hidastettuna? Näihin päiviin sellaisen hidastusnappulan?