Tynkäsiivillä tynkäelämä

Silloin kun odotusaikana jäimme kiinni seulonnoissa ja pojalla todettiin downin syndrooma, isänsä sanoi, että eniten surettaa se, että pojalla on siivet valmiiksi leikatut. Elämä toisaalla typistää sen, miten korkealle kukin pystyy siivillään lentämään. Poika oli lähtökohtaisesti lentokyvytön.

Päätimme pojan silti ottaa vastaan, vaikka muutakin vaihtoehtoa meille tarjottiin. Ajattelimme, että kyllä täällä maailmassa mahtuu olemaan tynkäsiivilläkin, eiväthän kaikki linnutkaan osaa lentää.

Iloitsimme pojasta, vaikka ponnistelimmekin yhdessä pojan taitojen ja tietojen kartuttamiseksi. Poika oppi puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan, oppi ajamaan pyörällä ja ilman apupyöriä. Oppi soittamaan kuvionuoteista pianolla ja rumpalinakin on mitä parhain.

Kaiken kaikkiaan pojalle on kehittynyt taito elää oman näköistä elämää. Ja oppimiskykyä on paljon vielä käyttämättä - ja jää käyttämättä.

Hassua, vaikka miten kirjoitan ja puhun pojan kuolemasta, se todellinen pojan kuolema ei mahdu siltikään tietoisuuteeni. Poikahan on ja elää kanssamme. En mitenkään pysty ajattelemaan elämäämme ilman poikaa. Tulen oikeasti tajuamaan sen vasta sitten, kun poikaa ei enää ole.

Jos isänsä suri silloin tynkäsiipiä, minä suren nyt tynkäelämää. Olisin niin suonut pojalle lisää koulunkäyntiä, tyttöystävän, bändissä soittamista, omaan kotiin muuttamista. Kavereita ja harrastuksia, palkkatyötä. Monia talvia, keväitä, kesiä ja syksyjä. Niitä ei kuitenkaan pojan elämään mahdu. Elämä jää kovin lyhyeksi - tynkäelämäksi.