Tautien viikko

Isän flunssa tarttui sitten lopulta poikaankin. Ja isälle tuli vielä kaupan päälle ruusu. Kuljetettiin me koiraakin viime viikolla lääkärissä. Terveinä olimme vain minä ja kissa. Tänään pojan crp oli lähtenyt nousuun ja pojan sanoin "päästiin" osastolle. Antibiootti lähti heti menemään suoneen. Katseltiin Voicea sairaalahuoneen telkkarista. Ja rupateltiin.

Lääkäri kuunteli keuhkoja ja sanoi haluavansa saada keuhkokuvan. Aamulla kuitenkin vasta, koska näin perjantai-illalla päivystyspuoli, jossa kuvat näin viikonloppuisin otetaan, on täyteen ahdettu ja sieltä voi saada lisää tauteja. Aamulla on toivottavasti hiljaisempaa. Pyysin lääkäriä tekemään kaiken mahdollisen, että saadaan poika viikon päästä Turkuun. Kysyi, että entä jos vanhemmilla on sairaus etteivät pääse. Lupasin, että me vaikka konttaamme perille, jos vaan poika saadaan siihen kuntoon, että pääsee. On niin kauan jo laskenut aikaa siihen hetkeen ja odottaa sitä niin kovasti.

Pojan ope entisestä kotikaupungista soitti. Oli kuullut tilanteemme. Poika ilahtui kovin, kun kerroin hänelle terveiset ja kuka soitti. Alkoi muistella kaikkia opettajiaan ja luokanohjaajia. Joten Marjo, kyllä poika sinut muistaa, kirkkaasti ja selvästi. Sirpan myös. Ja monta muuta aikuista. Te olitte monta vuotta pojan elämässä päivittäin läsnä, tärkeitä ihmisiä.

Aamulla suuntaan jälleen osastolle. Poika tuumasi tänään hissiaulassa, että moneskohan kerta tämä on, kun ollaan täällä. Senpä kun tietäisi. Aika mones kerta. Se on tuttu paikka, melkein kuin toinen koti. Sen osaston oven takana on monia tarinoita. Meidän pojan tarina jää sinne yhdeksi tarinaksi muiden joukkoon.Yksi niistä tarinoista, joilla ei ole onnellista loppua. Onneksi niitä onnellisiakin tarinoita on.

Lupasin pojalle pizzapäivän, kun pääsee taas kotiin. Antaisin ihan mitä tahansa, mutta sitä pyysi ja sen saa.