Nyt vaikuttaa siltä, että tätä kokemusta poika ei tule kokemaan. Karvakaveri jää meille kaveriksi joksikin aikaa vielä senkin jälkeen, kun poikaa ei enää ole.
Aamulla poika tuli kainalooni mammiskelemaan. Sanoin siinä sitten hänelle, että olen niin kovin surullinen siitä, että hänelle tuli tällainen kamala sairaus. Poika siihen totesi, että onneksi ollaan jo voiton puolella. Olisiko pitänyt tyrmätä ja sanoa että ei se nyt ihan niin ole vai olisiko pitänyt myönnellä? Minusta ei tätä viisautta löytynyt, enkä pystynyt siihen sanomaan yhtään mitään. Olin ihan hiljaa. Ajattelin, että ehditään vielä myöhemminkin romuttamaan hänen paranemisajatuksensa. Jos se häntä kantaa tällä hetkellä, niin antaa kantaa. Asia jäi kuitenkin minua vaivaamaan, koska olin kuulevinani hänen lauseessaan kysymyksen: Onhan tämä nyt voiton puolella? Enkä vastannut siihen yhtään mitään...
Muuten jännitämme nyt sitä, pääsemmekö maanantai-illalla lähtemään reissuun. Junan makuuvaunussa pohjoiseen olisi tarkoitus mennä. Siellä mökki odottaa. Poroajelua, jäälinnaa, toivottavasti mukavia elämyksiä pojalle. Meidän ehkä viimeinen yhteinen lomareissu, ken tietää.
Osastolla lääkäri sanoi, että tulee mitä tahansa, niin heihin ensin yhteys ja sitten vasta paikalliseen sairaalaan. Ovat sairaalassa tietoisia reissusta ja kannustivat siihen. Project Liv- yhdistyksen avulla saimme sen toteutumaan. Unelmapäiviä järjestävät siellä.
Meidän unelmapäivä olisi kyllä sellainen, että poika paranisi. Sellaista päivää ei mikään maallinen taho pysty järjestämään ja taivaallinenkin taho taitaa olla liian kiireinen miljardien avunpyyntöjen keskellä meitä kuulemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.