Suru, pelko ja kauhu ovat päällimmäisinä tunteina 24/7. Tekisi mieli saada pää piiloon jonnekin ja jäädä sinne itkemään ja huutamaan kauhuaan. Siltikään en niin tee. Minun täytyy olla vahva ja tehdä lapseni jäljellä olevista päivistä iloisia, turvallisia ja elämäntäyteisiä.
Lapseni on pienestä pitäen ollut tunnepeili. Hän vaistoaa ympärillä olevien tunteet ja on niissä mukana. Jos joku on surullinen, hänkin on kovin surullinen ja haluaa auttaa. Jos joku on iloinen, hänkin on iloinen.
Silloin sairauden alussa, kun itkin ja poikakin sen näki, yritin hänelle kertoa sitä, että itken rakkauden vuoksi, koska hän on niin rakas minulle. Sen jälkeen olen oppinut oman suruni paremmin kätkemään.
Poika ei ole vieläkään kysynyt, paraneeko hän tai kuoleeko hän. Olen yrittänyt niihin kysymyksiin valmistautua, että pystyn hänelle silloin rehellisesti vastaamaan, ilman että kaadan oman tunnekuormani hänen niskaansa.
En koskaan enää tule olemaan se entinen minä. Osa minusta lähtee pojan mukana.
Olen yrittänyt kuvitella isänsä ja minut tänne elämään päiviämme ilman poikaa. Ajatus kodista ilman häntä tuntuu niin kovin tyhjältä.
Viime kesänä pelkäsin, että joudun pojan hautaamaan lumiseen maahan. Nyt elättelen toivoa, että ehkä en sittenkään, ainakaan tänä talvena, ollaan jo niin lähellä kevättä.
Elämässämme oli aika ennen syöpää, sitten tuli aika syövän kanssa. Tulevaisuudessa ajattelen, että oli ennen aika pojan kanssa ja sen jälkeen tuli aika ilman poikaa.
Jos tästä muutkin ovat järjissään selvinneet, niin ehkä mekin. Sillä vaikka suru onkin järjettömän suuri, elämä sisältää paljon muutakin. Suru tulee kulkemaan aina mukanani. Se on elämän lahja minulle , kuten poikakin on ollut.
Suositut tekstit
-
Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen va... -
Poika kuoli kaksi vuotta sitten syyskuussa. Silloin tuntui, kuin koko elämä olisi seisahtunut ja pysähtynyt siihen hetkeen. Silti elämä on j... -
Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki...
Mä täällä itkeä pillitän lukiessani näitä. Mä en osaa edes kuvitella mitä kaikkea käyt läpi. Muista kuitenkin hoitaa myös itseäsi, ettet sairastu vahvuuteen, kuten mulle toissa kesänä kävi. On kuitenkin annettava aikaa myös itselle ja omille tunteille eikä tehdä kuten minä: lapsen vuoksi yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se kostautui myöhemmin, iski vaikean ja keskiivaikean rajalle määritelty masennus, joka taas tuntuu nostavan päätään. Syynä siihen oli kaikki vanhat käsittelemättömät asiat, kuten oma syöpä, muutaman läheisen kuolema, konkurssi. Minä vain menin kuin höyryveturi uskoen, että muhun ei pysty mikään ja minä jaksan kyllä. Ei se niin mene.
VastaaPoistaSinä kun olet nyt vanhempi, niin toimi viisaammin. Sure, itke. Ei me olla taipumattomia, mutta katketa ei saisi. Pitäisihän meidän olla jo niitä vanhoja viisaita akkoja. Sinä tietysti muutaman viikon vanhempana vielä viisaampi.
Jaksamista ja haleja! Muista, että aina voit soittaa tai tulla käymään, jos siltä tuntuu.
Pala nousi kurkkuun ja kyyneleet silmiin kun tekstisi luin. En löydä sanoja, kun kuvittelen(enkä tietenkään täysin siihen pysty) tilanteen omalle kohdalleni. Ahdistus puristaa rintaa.
VastaaPoistaLähetän teidän perheelle ja erityisesti Taistelijalle isoot syrämmet ❤💙💙 🙏