Ylioppilasjuhlistani oli kulunut kolme viikkoa, kun äitini kuoli aivovaltimon aneyrysman puhkeamiseen. Sen jälkeen kuvittelin ymmärtäneeni, että kaikesta pitää olla valmis luopumaan.
On helppo ajatella olevansa valmis luopumaan niin kauan kuin ei oikeasti tarvitse luopua.
Tavaran ja ostamisen mitättömyyden olen jo kauan sitten tajunnut. En osta kaupasta mitään, mikä ei joko tuota suurta pitkäaikaista iloa tai jota en oikeasti tarvitse. Olemme lahjoittaneet pois ylimääräistä tavaraa. Tavarasta on helppo luopua.
Kotia olemme vaihtaneet ja vanhasta luopuneet. Mitkään seinät eivät tee kotia, vaan kodin tekevät ne, jotka kodissa asuvat. Seinistäkin olen siis pystynyt hyvin luopumaan.
Vain ihmiset ja rakkaus ovat tärkeitä tässä elämässä. Ihmisyyden arvo on jokaisella ihmisellä syntymästä kuolemaan. Jokainen ihminen on yhtä arvokas on sitten lihava tai laiha, köyhä tai rikas, älykkö tai kehitysvammainen, terve tai sairas, suomalainen tai muun maalainen, vaalea tai tumma. Ketään ei voi tuomita, koska ei ole ollut hänen kengissään edes yhtä askelta. Jokainen ihminen ansaitsee lähtökohtaisesti rakkautta.
Vain rakkaudella on merkitystä. Ja vain rakkaista ihmisistä luopuminen on vaikeaa. Kun tietää, että ero on lopullinen. Vaikka ajatukseen olisi miten paljon hyvänsä aikaa valmistautua, siihen ei silti varmaan koskaan ole valmis sillä hetkellä, kun se todentuu.
Pois lähtevä ihminen jättää suuren aukon elämään. Sen aukon kanssa on sitten vaan opittava elämään.
En sittenkään ole valmis vielä pojasta luopumaan. Nyt pitää toivoa, että se uusi lääkeyhdistelmä annetaan käyttöön ja että se hidastaa taudin etenemistä vielä pitkän aikaa. En edes halua vielä olla valmis hänestä luopumaan.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen va...
-
Tämäkin päivä on päässyt iltaan ja vaihtuu kohta yöksi. Päivä numero kolme tätä uutta ajanlaskua, ilman poikaa. Pojan isän kanssa olemme h...
-
Jos et vielä tunne ketään syöpään sairastunutta, niin älä huoli. Se päivä koittaa vielä. Syöpä lisääntyy koko ajan. Joka kolmas saa syövän t...
Luin kaikki kirjoituksesi yhtäsoittoa - taukoja jouduin toki pitämään silloin kun enää saanut tekstistä selvää kyynelten läpi.
VastaaPoistaTeksteissäsi on niin paljon tuttuja tunteita, vaikka tilanteemme olikin erilainen (ds-tytön leukemiahoidot). Nyt vihulainen on pysynyt remissiossa 1,5 vuotta, silti takaraivossa pesii pelko uusimisesta ja se pyrkii voimalla pintaan jokaisen epämääräisen kivun ja ihan norminuhankin aikana.
Haluaisin osata sanoa niin paljon, helpottaa tuskaa, auttaa selviämään päivistä nyt ja jatkossa. Mutta kaikki sanat ja lauseet tuntuvat niin kliseisiltä, tyhjiltä.. Olette mielessä ja sydämessä <3
Terveisin Ainon perhe (entisestä kotikaupungistanne (jossa valitettavasti syöpälapsiperhekin joutuu taistelemaan avusta :( ))