Elämän paradoksia meikäläisittäin

Lapseni on kuolemansairas, mutta silti me elämme melkein normaalia elämää. Tänään töistä tullessa leivoin viikonloppuvieraita varten. Häärään koneellani ja poika omallaan. Tämähän on lähes normaalia elämää... Silti takaraivossa jyskyttää se, että odotettu vieras tulee kaukaa toisesta maasta ja vain siksi, että hän haluaa vielä nähdä pojan hengissä. Koska me kaikki tiedämme, että emme tiedä, koska taudin kehitys kääntyy toiseen suuntaan, lääkkeistä huolimatta.

DSRCT:n FB-ryhmässä yksi äiti kertoo kuvaavansa joka päivä videoita lapsestaan, jotta hänellä on sitten muistoja, kun lasta ei enää ole. Toinen äiti kertoo lapsensa menehtyneen 2 v 2 kk diagnoosin jälkeen. Näistä minä kehitän ajatuksen, että jospa tämä ei olekaan pojan viimeinen joulu. Jospa vielä tulisi seuraavakin. Ja poika itse huolehtii videoiden tekemisen. Kovalevy tietsikassa täyttyy uhkaavasti päivittäisistä musavideoista, kuten poika niitä kutsuu. Aikaisemmin toppuuttelin välillä niiden tekemistä, silloin kun ei vielä sairaudesta tiedetty mitään. Nyt aavistelen noiden videoiden olevan meille vielä joskus äärettömän kallisarvoisia. Ne tuovat sitten joskus muiston tästä hetkestä, näistä arki-illoista, kun elämä oli vielä melkein normaalia.

Tarkastin tänään myös sen, onko jäsenyyteni paikalliseen syöpäyhdistykseen voimassa. Olihan se. Minulla vaan ei ollut mitään muistikuvaa liittymisestä ja jäsenmaksun maksamisesta, koska tein sen silloin heti pian diagnoosipommin pudottua. Kesä kaiken kaikkiaan meni ohi jättämättä juuri muistijälkiä. Monet ovat sanoneet, että oli sateinen ja kylmä kesä. En muista, että sää olisi tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Sieluun sattui niin, että silmät eivät tainneet nähdä kovinkaan kauas.

Kakku kypsyy uunissa. Vietämme ainakin neljänsiä pikkujouluja ensi viikonloppuna. Tämä joulu tulee kunnolla juhlituksi.