Silloin, kun poika pieni, olimme muutaman kerran kehitysvammaisten lasten perheille suunnatulla sopeutumisvalmennuskurssilla. Kun siellä tapasimme muita perheitä, huomasimme sen, että erityislapsella oli taipumus joko vahvistaa tai heikentää aikuisten keskinäistä suhdetta. Se oli melko selkeästi nähtävissä, ketkä parit pystyivät yhdessä tukemaan toisiaan uudessa tilanteessa.
Jos ihmisten keskinäinen suhde on enemmän vaikenemista kuin puhumista ja jos molempien tapa käsitellä surua on kovin erilainen, eikä kykene sitä toisen kanssa mitenkään käsittelemään, ovat erilleen joutumisen edellytykset kovin lähellä.
Suru on tunteista voimakkaimpia, se näyttäytyy ilon ja onnen vastakohtana. Toisaalta se voi johtaa siihen, että tunnustamme tarvitsevamme toisiamme, jos sen uskallamme tuntea. Jos taas kiellämme surun ja pakenemme sitä, se johtaa meidät pakoon itseämme ja samalla toisiamme.
Jos surun huutaa tuuleen, voi välillä tuntea itsensä melkein normaaliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.