Surusta masennukseen ja masennuksesta suruun

Sain puolitoista vuotta sitten masennusdiagnoosin. Syynä taisi olla lähinnä suuret työpaineet ja toisaalta huonosti surtu miehen syöpään sairastuminen ja hoitojen myötä helpotus hänen tautinsa remissioon saamisesta. Lähipiiristä löytyi myös muita ihmisiä, jotka aiheuttivat huolta. Jälkeenpäin ajatellen, diagnoosi taisi kyllä olla väärä. Olin alavireinen, olin surullinen, mutta en ollut vielä toimintakyvytön. Silti minulle määrättiin masennuslääkkeitä.

En kuitenkaan suostunut syömään masennuslääkkeitä, koska ajattelin, että surut pitää vain surra. Ne asiat pitää muuttaa, jotka voi muuttaa. Enkä huolinut sairaslomaa.

Työrintamalla sitten kuitenkin onni potkaisi ja reilu vuosi sitten pääsin vaihtamaan työpaikkaa, joka osaltaan toi henkistä helpotusta, vaikka se toikin hetkellisesti lisää stressiä kodin vaihtamisesta ja muutosta toiselle paikkakunnalle. Keväällä valon voittaessa olin kuitenkin jo vaihtanut masennuksen suureen onnellisuuden tunteeseen. Muistan vieläkin, miten yhtenä päivänä uudesta työstäni kotiin tullessani istuin bussissa ulos katsellen ja onnellisuuden tunne melkein pakahdutti.

Sitten tuli pojan sairaus. Meni öitä ja päiviä ensialkuun ihan sumussa. En niistä viikoista paljon muista. Nyttemmin suru jäytää joka päivä ja joka yö. Vuodatan salassa kyyneliä päivittäin, kun mietin sitä, että tulen menettämään poikani. Ja ehkä menetän miehenikin, koska hänenkin syöpänsä on jälleen alkanut vienosti ilmoittamaan aktivoitumisesta.

Joskus on aamuja, että suru mykistäisi minut peiton alle. Että ei jaksaisi sanoa sanaakaan kenellekään, olla vain ja surra. Ei jaksaisi peseytyä, ei pukea, ei laittaa ruokaa tai siivota. Sitten on vain pakotettava itsensä liikkeelle. Tehtävä edes tämä yksi asia. Sitten ehkä se toinen. Ei niinkään itsensä kuin pojan ja miehen vuoksi.  Ja niin jotenkin saa surun musertavuuden pikkuisen helpottamaan. Sitä vain olen miettinyt, miten yksinäinen ihminen löytää syyn nousta surun musertaessa.

Jos nyt menisin näistä puhumaan lääkärille, saisin jälleen masennusdiagnoosin ja mielialalääkkeet. Minä olen surullinen. Mutta minä kykenen vielä pakottamaan itseni liikkeelle.  Minä osaan surra. Itkeäkin osaan. - Kun on syytä surra ja itkeä.  Onko se sairautta?