Päiväkirjaan kirjatut hetket

Tähän mennessä on tullut kirjoitettua lähinnä vain niitä surun ja kuoleman ajatuksia, joita pojan sairastuminen on herättänyt. Tänään haluan kirjoittaa niistä ihanista hetkistä, joita päiviimme sisältyy.

Poika pitää kiinni rutiineista. Hänellä on tietyt aamurutiinit, mutta niiden lomassakin hän ehtii välillä silitellä isäänsä tai minua ja kertoa, miten rakastaa. Hänellä on päivittäin aikaa kodin karvakavereille, kissalle ja koiralle, joita silittelee ja joiden tekemisille yhdessä nauretaan.

Hän on jälleen jaksanut soitella rumpujaan ja välillä pianoakin - musiikki kun on hänelle äärimmäisen tärkeää. "Ei ole elämää ilman musiikkia" - on hänen itsensä ilmaisu tälle asialle.

Iltaisin nukkumaan mennessä on tullut takaisin lapsuudesta tuttuja rutiineja, isä lukee ääneen hänelle tarinaa ja minä silittelen ja suukottelen hyvän yön toivotukset. Pojasta loistaa noina hetkinä rakastettuna oleminen. Se valaisee hänen kasvonsa.

Yritämme päivittäin tuoda iloa hänen elämäänsä ja ihanin palkkio on se, kun hän nauraa ääneen. Havahduin kerran kesällä siihen, että hän nauraa nykyään paljon enemmän ääneen, mitä aikaisemmin, ennen sairautta.

Kun olimme ulkoilemassa, tuuli heitti koivuista yllemme lehtien sateen. Poika, joka yleensä ei hirveästi ole ympäristöä havainnoinut, sanoi meidän olevan lehtisateessa. Ja niin me sitten olimme ja ihmettelimme. Kotona poika tykkää usein mennä kodin vieressä olevan järven rantaan. Päivittäinen lyhyt kävelylenkkimme kulkee tuota järven rantaa. Joka kerta poika toteaa sen, miten kaunis järvi on.

Nämä ilonaiheet ovat todella pieniä, mutta meille hyvin tärkeitä. Pojallekin ne tuntuvat tulleen tärkeiksi.