Suruni oli alkukesästä shokkia, joka söi kaikki muistot noista päivistä. En muista alkukesästä oikeastaan yhtään mitään.
Jossain kohtaa oli seesteinen vaihe, kun lapsen pahimmat sytostaattihoidon sivuoireet hellittivät ja hän pystyi syömään melko normaalisti hoidoista huolimatta. Elämä oli silloin melkein normaalia, infektiovaaran vuoksi vaan olimme melkoisesti kotiin linnoittautuneita.
Kun sittemmin on käynyt ilmi, että lapsi ei tule paranemaan ja miehenkin remissiossa ollut tauti on alkanut nostaa päätään, minulle on tullut voimattoman suremisen kausi. En pysty enää nauttimaan mistään. Haluaisin vain nukkua ja itkeä. Töihin en millään haluaisi lähteä. Hiuksia en millään viitsisi pestä. Kaikki kotityöt teen pakotetusti, hammasta purren.
-Tätä varmaankin on masennus. Kun jokainen päivän hetki on sitä, että vastentahtoisesti tekee asioita, jotka ennen toivat iloa. Kun hartioilla on raskas paino ja silmissä polttelee koko ajan kyyneleet.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen va...
-
Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki...
-
Sieltähän se sitten tuli: käännekohta. Käänne huonompaan. Meni pari päivää tätä nieleskellessä. Suomi 100 -päivänä on nyt pakko myöntää, ett...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.