Surun olemus

Suruni oli alkukesästä shokkia, joka söi kaikki muistot noista päivistä. En muista alkukesästä oikeastaan yhtään mitään.

Jossain kohtaa oli seesteinen vaihe, kun lapsen pahimmat sytostaattihoidon sivuoireet hellittivät ja hän pystyi syömään melko normaalisti hoidoista huolimatta. Elämä oli silloin melkein normaalia, infektiovaaran vuoksi vaan olimme melkoisesti kotiin linnoittautuneita.

Kun sittemmin on käynyt ilmi, että lapsi ei tule paranemaan ja miehenkin remissiossa ollut tauti on alkanut nostaa päätään, minulle on tullut voimattoman suremisen kausi. En pysty enää nauttimaan mistään. Haluaisin vain nukkua ja itkeä. Töihin en millään haluaisi lähteä. Hiuksia en millään viitsisi pestä. Kaikki kotityöt teen pakotetusti, hammasta purren.
-Tätä varmaankin on masennus. Kun jokainen päivän hetki on sitä, että vastentahtoisesti tekee asioita, jotka ennen toivat iloa. Kun hartioilla on raskas paino ja silmissä polttelee koko ajan kyyneleet.