Tänään oli päivä, jolloin olisin halunnut vain piiloutua peiton alle ja nyyhkiä siellä itsekseni elämäni kurjuutta. Että juuri minulta yhden lajin syöpä on viemässä lapsen ja toisen lajin syöpä miehen...
Hetken siellä makasinkin ja tuijotin kuivin silmin seinään. Sitten pakotin itseni ylös. Tajusin, että kysymys ei ole minusta ja surustani vaan näistä läheisistäni, heidän elämästään. Vielä he ovat seurassani ja vaikka minä haluankin vain nukkua ja herätä pois tästä painajaisesta, minun on osattava löytää näistä yhteisistä hetkistä niiden arvo. En saa hukata niitä.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Magneettikuvan tulokset olivatkin hyvät. Muuten taudinkuva on kuvissa ennallaan, maksan metastaaseista joku on jopa vähän pienentynyt, vain ...
-
Eilen sunnuntaina huomasimme kotona, että silmien valkuaiset alkoivat näyttää keltaisilta. Poika vain nukkui. Ruokaa meni yhden käden sormin...
-
Luin joulunpyhinä Astrid Swanin Viimeinen kirjani - kirjoituksia elämästä. Kirjassa oli läsnä elämä, mutta siinä uskallettiin myös puhua kuo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.