Tänään oli päivä, jolloin olisin halunnut vain piiloutua peiton alle ja nyyhkiä siellä itsekseni elämäni kurjuutta. Että juuri minulta yhden lajin syöpä on viemässä lapsen ja toisen lajin syöpä miehen...
Hetken siellä makasinkin ja tuijotin kuivin silmin seinään. Sitten pakotin itseni ylös. Tajusin, että kysymys ei ole minusta ja surustani vaan näistä läheisistäni, heidän elämästään. Vielä he ovat seurassani ja vaikka minä haluankin vain nukkua ja herätä pois tästä painajaisesta, minun on osattava löytää näistä yhteisistä hetkistä niiden arvo. En saa hukata niitä.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Elämämme on jatkunut ja hakeutunut uusiin uomiin. Muutama muutto on tehty, nykyisessä paikassa on asuttu reilu puolitoista vuotta. Enää sein...
-
Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat. Eilen tuli täyteen neljä vuotta pojan kuolemasta. Tänään vietetään jälleen ympäri Suomea kuoll...
-
Jos et vielä tunne ketään syöpään sairastunutta, niin älä huoli. Se päivä koittaa vielä. Syöpä lisääntyy koko ajan. Joka kolmas saa syövän t...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.