Huomenna lähden jälleen töihin loman jälkeen. Töissä käyminen on hyvää pään tuuletusta. Töissä ei ehdi ajatella muuta kuin työasioita. Pojan isä sen sijaan on 24/7 kotona lapsen kanssa. En käsitä, mistä hän voimansa ammentaa, itsellä välillä on voimat ihan loppu. Ei jaksaisi kissaa sanoa.
Isä sanoo, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Niinhän se meillä on. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea tämä tunneli toiseen päähän. U-käännöstä ei ole olemassa.
Välillä mietin jo pojan hautajaisia ja hautapaikkaa. Olenko huono äiti sen vuoksi? Pitäisi kohdistaa voimansa pojan paranemiseen, niinkö? Entä kun minun voimillani ei ole mitään tekemistä sen kanssa paraneeko poika vai ei? Ei edes lääkäreiden osaamisella ole sen kanssa mitään tekemistä tässä tapauksessa. Tähän tautiin kun eivät maailman johtavimmatkaan sarkoomalääkärit pysty useimmissa tapauksissa hoidoillaan vaikuttamaan.
Tätä Johanna Kurkelan laulua en pysty itkemättä kuuntelemaan. Haluan sen laulettavaksi pojalle sitten aikanaan :
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.