Kaksi vuotta tekee 731 päivää

Tänään pojan kuolemasta on kaksi vuotta. Se tarkoittaa 24 kuukautta, 104 viikkoa tsi  731 päivää, missä yksikössä sitä aikaa mitataankin. Joinakin hetkinä sitä on mitattu henkäys kerrallaan. Eikä se ensimmäinen vuosi ollut minulle se pahin. Sitä oli tämä toinen vuosi. Kenties tuleva vuosi on vielä pahempi. Kipu on yhä täällä.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun pojan isän kanssa astuimme sairaalan ovesta ulos, kasseissa pojan huoneesta kerätyt tavarat ja vaatteet. Tunnetta on vaikea kuvata, tyhjyys ja vajavaisuus olivat päällimmäisinä. Kello oli vähän yli kuusi aamulla ja pimeys oli pikkuhiljaa väistymässä. Taivas oli meille poikkeavan näköinen, en muista koskaan aikaisemmin, enkä sen jälkeen  nähneeni taivasta sellaisissa väreissä ja muodoissa, miten se silloin näyttäytyi. Se vahvisti tunnetta siitä, että koko maailmani oli muuttunut.

Silloin kotiin saavuttuamme mietin, miten ikinä elämämme voisi jatkua. Se oli muuttunut niin totaalisesti erilaiseksi pojan sairastuttua ja nyt meidän pitäisi osata elää ilman poikaa. 731 päivää on jäänyt taakse. Niistä jokainen yksi päivä kerrallaan. On ollut päiviä, jolloin kyyneleitä on vuotanut enemmän, mutta on myös alun jälkeen ollut kokonaisia päiviä ilman kyyneleitä. Tiedän, että niitä vuotaa vielä tulevaisuudessakin, niin kauan kuin elän ja mistään mitään ymmärrän. Ikävä ja suru ovat asettuneet minuun ja löytäneet oman sijansa. Ne ovat osa minua ja sitä, mitä olen.

Muistan ihmetelleeni sitä, kun ihmiset ja elämä ympärillä jatkoivat kulkuaan ja itsellä elämä oli pysähtyneenä. Siinä tuli vahva ulkopuolisuuden kokemus. Päivästä päivään siirtyminen kävi välillä tuskaisen hitaasti. Nyt päiviä on kasassa 731. Ja silti tuo aamu ja sen tyhjyys ovat läsnä tässä ja nyt kun tätä kirjoitan.

Nyt kahden vuoden kuluttua, päivät ja viikot rullaavat tätä tuolloin muuttunutta arkea eteenpäin ja olen jo päässyt jollakin tavalla elämäni kyytiin takaisin. En kuskipenkille, mutta varovasti peräpenkillä istumaan. Vähitellen elämässä on löytynyt myös ilon aiheita. Ystävistä, perheestä, lapsenlapsista, puolison syöpähoitojen onnistumisesta, kauniista kesäpäivistä kukkasineen, luonnosta. Joskus ilossa on surureunus, kun poika ei ole mukana iloitsemassa. Hän totisesti osasi iloita. Ja nauttia elämästä. Kumpa voisin hänen kanssaan todeta, että tänään oli hyvä päivä.








1 kommentti:

Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.

Suositut tekstit