Elämämme sairauden varjoissa jatkuu. Pojan isällä on nyt neljä hyvin mennyttä sytostaattijaksoa takanaan ja viikon kuluttua hän menee kantasolusiirtoon. Toimenpide on hoidettavalle todella raskas ja rankka, tiedämme sen kokemuksesta, onhan tämä hänelle jo toinen kerta. Toipuminen tulee viemään kuukausia. Isoja riskejäkin siihen liittyy.
Kun pojan isä edellisen kerran oli tuossa hoidossa, pojalla oli isästä kova huoli ja hän pelkäsi isän kuolevan. Eipä silloin käynyt edes aavistuksena mielessä, että poika itse kuolisi ennen isäänsä. Silloin meillä kuitenkin jo puhuttiin kuolemasta ja poika ymmärsi sen, että jokainen ihminen on kuolevainen.
Isä oli pojalle maailman tärkein ihminen. Minä tulin kakkosena. Tuleva hoito ei pojan isää paranna kokonaan. Sen avulla toivottavasti saamme kuitenkin lisää aikaa.
Olen paljon miettinyt aikakäsitettä, nimenomaan elämään liittyvää aikaa. Joskus todella lyhytkin elämä voi olla paljon enemmän merkityksellinen kuin toisen pitkä elämä. Elämän mittaa ei saisi mitata vain pituuden mumaan, sen mittaksi pitäisi ottaa aina myös syvyys ja leveys. Jonkun lyhyt elämä voi jättää jäljen todella laajalle ja syvälle. Pojan elämällä oli vaikutuksia laajalti, moneen maahan. Hänen elämäänsä sisältyi paljon hienoja kokemuksia. Hänen vakiolauseitaan oli "Tämä se on elämää" ja "Hyvin menee, mutta menköön". Se, missä olimme erityisen onnekkaita, oli se, miten pojan elämään mahtui kohtaamisia hyvien ihmisten kanssa. Opettajat, terapeutit, ohjaajat, ihan huipputyyppejä. Ja sairauden aikana hoitohenkilökunta oli omaa luokkaansa.
Nyt pojan isä lähtee huippuammattilaisten hoitoon. Luotamme siihen, että hoito on parasta, mitä Suomessa on saatavilla. Jatkamme elämää yksi hengenveto kerrallaan, yksi päivä kerrallaan. Se on ainoa tapa tehdä elämän mittaista matkaa.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. Mielessäni on usein pyöriny...
-
Tänään kaksi lapsuus- ja nuoruusystävääni soitteli kysellen, mitä kuuluu. Tällaisessa tilanteessa, jossa omat voimat ovat välillä kortilla, ...
-
Tähän mennessä on tullut kirjoitettua lähinnä vain niitä surun ja kuoleman ajatuksia, joita pojan sairastuminen on herättänyt. Tänään haluan...
Voimahalaus Teille molemmille! ❤️
VastaaPoistaUlla