Päivistä on muodostunut viikkoja ja viikoista kuukausia. Nyt kuukausista, viikoista ja päivistä tulee täyteen yksi vuosi. Tänään 22.9. ajan ratas pyörähtää kulkemaan seuraavaan vuoteen ilman poikaa.
Työmatkani kulkee sairaalan ohi ja monta kertaa sillä kohdalla on tullut valtava halu elää uudelleen ne aamut, kun kiirehdin osastolle pojan luokse. Muistan, miten poika raotti silmiään ja jatkoi sitten untaan. Istuin hämärässä huoneessa poikaa katsellen. Ajatellen, että vielä on siinä.
"Kun suru häipyy, tulevat muistot ja ne satuttavat yksi kerrallaan." - Eeva Kilpi
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
16-vuotiaan kuuluu pelata jalkapalloa, soittaa rumpuja ja iloita elämästä. Meidän 16-vuotiaamme ei tänään jaksa enää kättään nostaa tai puhu...
-
Maksan toiminnan heikkenemistä, pissaamisongelmia, vatsan turpoamista, nesteen kerääntymistä elimistöön, runsasta askitesta, miltä kuulostaa...
-
Emme saaneet poikaa sittenkään kotiin käymään tänään. Aamupäivä meni tosi hyvin. Puetin pojalle jo kotivaatteet päälle. Sitten tuli kipu ja...

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.