Yhdeksän kuukautta

Pojan kuolemasta on kulunut tasan yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta siitä, kun kuulin hänen viimeisen henkäisynsä ja hänen kätensä kylmeni kädessäni. Olin täysin turta ja tyhjä. Aivot eivät käsittäneet, mitä juuri tapahtui. Tajusin ja kuitenkaan en tajunnut.

Viimeiset hetket kulkevat filminauhana mielessäni niinä öinä, kun en saa unta. Eräällä suruluennolla surututkija kertoi, että trauman merkki on se, että päässä pyörii se traumaattinen tapahtuma uudelleen ja uudelleen. Olen siis traumaattinen surussani. Odotan päivä päivältä ja viikko viikolta, että pääsisin noiden viimeisten päivien läpi ja pystyisin ilman kyyneleitä muistamaan niitä ihania ja hyviä päiviä ja aikoja, joita meillä oli yhdessä, paljonkin.

Elämässäni on paljon hyvää myös ihania rakkaita ihmisiä ja kaikki hyvän elämän rakennusaineet. Niiden pohjalta yritän rakentaa uutta loppuelämääni, joka on erilainen, miksi sen joskus suunnittelin, mutta siitä saa kyllä ihan hyvän elämän. Ja onhan niin, että loppujen lopuksi minun osani on helppo. Pojan osa oli olla sairas ja kuolla. Hänen osansa oli kohtuuton. Ei minun. Minä elän.