Pääsiäinen

Pääsiäisen sanomaan kuuluu kuolema ja sen voittaminen. Mitähän mietti Jeesuksen äiti katsellessaan ristillä roikkuvaa kuolevaa poikaansa? Sitä olen tänä pääsiäisenä enimmäkseen ajatellut. Minullakin on kuoleva poika. Hänkin on hyvin viaton ja hyvä ihminen. Lapsen kaltainen. On myös tehnyt omia pieniä ihmeitään, vaikuttamalla muiden ihmisten elämään. On rikkonut ennakkoluulojakin joillekin ihmisille.

Poika on kulkenut ulkomaita myöten aina meidän mukanamme. Vain yhden kerran ulkomailla kohtasimme ennakkoluuloja down-ihmistä kohtaan. Olimme Phuketissa ja poika halusi uimaan. Minä lähdin hänen kanssaan hotellin uima-altaalle, jossa oli saksalaisperhe lapsensa kanssa. Poika hymyili tytölle, pysyi kuitenkin kaukana. Vanhemmat eivät tietenkään tajunneet, että ymmärrän saksaa vaan he ottivat lapsensa ja lähtivät puhuen halveksivasti pojasta. Olin jo aikeissa sanoa, että vamma ei tartu, mutta päätin sitten kuitenkin olla hiljaa. Ja annoin pojan iloita uimisesta ja lämmöstä.

Äskeisellä Rovaniemen reissullamme mieheni huomasi, että yksi mies tuijotti ja kääntyi vielä taakseenkin katsomaan. Minä olen tullut niin immuuniksi, että en edes huomaa, jos ihmiset tuijottavat. Senkun tuijottavat. Sekin on yksi tapa torjua ennakkoluuloja. Ehkä seuraavaa erilaista ihmistä tuokaan ihminen ei niin paljon enää tuijota. Tottuu jopa erilaisuuteen.

Kaikkialla muualla poikaan on suhtauduttu tosi hienosti. Ja meihin myös. Poika on nauttinut aina suunnattomasti reissuista ja erilaisista paikoista joita olemme nähneet. Hän on kuitenkin aina myös onnellinen kotiin paluun hetkellä.

Tänään pojalla on ollut elokuvapäivä. Morfiini auttaa selkeästi kylkikipuun ja Emend hillitsee paremmin pahoinvointia kuin Zofran. Lasagne on maistunut. Odotamme illan TVoF-lähetystä.
Jatkamme omaa ViaDoloroosaamme.