Arjen suloinen valheellisuus

Ihminen on sopeutuvainen elollinen. Kun elämän olosuhteet muuttuvat, jonkin ajan kuluttua erilaisesta on tullut tavanomaista.

Tätä elämää me olemme eläneet. Uudessa arjessa ovat toistuneet hoitojaksot, niistä toipuminen tankkauksineen ja kasvutekijäpistoksineen. Joka jakson väliin on jäänyt aika, jolloin on eletty melko normaalia elämää, tosin infektioherkkyyden asettamissa rajoissa.

Aamulla herätään. Minä lähden töihin. Poika häärää isänsä kanssa tehden koulutehtäviä, kuunnellen musiikkia, pelaten wii-pelejä, soittaen rumpuja. Kaikkea sitä, mitä teki ennenkin. Välillä käyvät kaupassa ja poika jää autoon odottamaan, koska kauppoihin ei ole normaalisti sallittua mennä.
Sitten tulen töistä, puuhataan ruuan ja tiskien kanssa. Välillä karvaisten kavereiden tekemisiä naureskellaan ja loppuillasta katsellaan yhdessä telkkaria. Eikö kuulostakin melko normaalilta?

Tähän voisi vaikka tottua ja toivoa että tämä voisi jatkua vaikka miten kauan. Joskus öisin herään vieläkin valvomaan ja miettimään, koska tämäkin elämä jää kaivatuksi muistoksi. Ei kannata murehtia etukäteen, joku jo sanoisi. Jopa itse voisin niin jollekin sanoa. Mutta silti murehdin. Ja suren.

Maanantaina on magneettikuvaukset. Mitään, mitä sen jälkeen on, emme tiedä. Olemme tulleet eräänlaiseen taitekohtaan. Yhdeksän sytostaattijaksoa takana. Ja poika selvisi niistä. Se jo sinällään on asia, jota en uskaltanut kesällä edes toivoa. Sinnikäs lupasi poika olla ja on sitä ollut.

Olen tähän arkeen niin kiintynyt, että toivon kovasti, ettei tätä oteta meiltä vielä pois. Kaikessa valheellisuudessaankin haluan siitä kuvitella, että tämä jatkuu ja jatkuu vain...