Toissa päivänä jännitettiin, pitääkö lähteä osastolle saamaan suonensisäistä antibioottia, crp kun oli ollut nousussa. Onneksi se lähti laskemaan.
Eilen sitten kävi ilmi, että tromboja pitää käydä tankkaamassa. Reissussa meni neljä tuntia.
Huomenna taas katsotaan, joko solut ovat lähteneet nousuun ja saadaanko päivittäinen piikittäminen jo lopettaa.
Ensi viikolla pitäisi olla jälleen hoitoviikko. Pitäisi saada poika kuntoon ennen sitä.
Vastaan tuli yksi todella hyvä äidin kirjoitus, kun hänen lapsensa ei parantunut. Tunnen samoin monessa asiassa. Täälläkin olen kritisoinut taistelu-termiä. On myös välillä ärsyttänyt ne kehittyneen lääketieteen kehumiset ja tilanteet joissa joudun vakuuttelemaan tilanteen mahdottomuu0tta. Voit lukea tekstin tästä
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Elämämme on jatkunut ja hakeutunut uusiin uomiin. Muutama muutto on tehty, nykyisessä paikassa on asuttu reilu puolitoista vuotta. Enää sein...
-
Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. Mielessäni on usein pyöriny...
-
Tuon kysymyksen esitti lapsensa menettäneiden perheiden tapaamisessa yksi läsnä ollut isä. Niin, miten tästä kukaan ylipäätään selviää? Mik...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.