Ystäväni, ethän yritä ottaa minulta suruani pois, koska silloin olet ottamassa minulta pois sitä rakkautta, jota tunnen kuollutta poikaani kohtaan.
Ystäväni, ethän yritä verrata suruani omaan suruusi. Se, että ohitat minun suruni kertomalla omastasi ei minua lohduta.
Ystäväni, saanhan puhua surustani ja pojastani. Koska silloin rakkauteni ja poikani ovat olemassa. Välillä olen alkanut epäillä oliko minulla tosiaan tätä poikaa. Puhuminen hänestä tekee hänestä minulle toden jälleen.
Ystäväni, kulje rinnallani.
Ystäväni, en halua sinulta viisaita sanoja tai neuvoja elämän jatkamiseen tai surun yli pääsemiseen. Riittää, että kuuntelet.
Ystäväni, uskalla kohdata suruni ja minut. Myös kyyneleeni.
Ystäväni, suruni on rakkautta. Se ei mene ohi, eikä sen ole tarkoituskaan mennä ohi. Se ehkä muuttaa muotoaan, mutta se on aina minussa. Hyväksythän sen.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Kevät ilman poikaa
Ensimmäinen kevät ilman poikaa. Yhä vieläkin päällimmäisenä ajatuksena päivittäin on kipeä menetys ja ihmetys siitä, että poika, joka meille markka-aikana syntyi, kuoli pois. Yhä pojan kuoleman läpi on vaikea iloita pojan elämästä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että kiitollisuus elämästä voittaa katkeruuden sairaudesta ja kuolemasta.
Kun mietin päiviä, viikkoja ja kuukausia taaksepäin pojan kuolinhetkeen asti, niin tuo aika on kulunut ilman, että siitä olisi jäänyt kovin monia muistikuvia. Viime viikolla tajusin myös sen, ettei työkuntoni ole ollenkaan niin hyvä kuin mitä olen kuvitellut. Olen kireä, ärtyvä, väsynyt ja turhautunut eikä keskittymiskykyni tai ongelmanratkaisukykyni ole lähimainkaan parhaimmillaan.
Energiani kuluu yhä enimmäkseen surutyöhön, jos sitä työksi voi kutsua. Se on totuttelemista surun läsnäoloon ja elämiseen sen kanssa. Suru ei ole lintu, joka lähtee avonaisesta ikkunasta pois. Suru on näkymätön vieras, joka istuu vieressä, juo kyyneleitä ja nukkuu öisin rinnan päällä.
Kävimme pojan isän kanssa katsomassa jääkiekkoa. Poika tykkäsi jääkiekosta ja tuskin olisimme ilman pojan jääkiekkokiinnostusta tuolla käyneet. Myös Voicen finaaliin menemme pojan muiston kunniaksi. Kolme kertaa poika pääsi katsomaan live-lähetystä ja jos eläisi, olisi mennyt tänä keväänäkin. Me menemme nyt pojan isän kanssa kaksin.
Kun mietin päiviä, viikkoja ja kuukausia taaksepäin pojan kuolinhetkeen asti, niin tuo aika on kulunut ilman, että siitä olisi jäänyt kovin monia muistikuvia. Viime viikolla tajusin myös sen, ettei työkuntoni ole ollenkaan niin hyvä kuin mitä olen kuvitellut. Olen kireä, ärtyvä, väsynyt ja turhautunut eikä keskittymiskykyni tai ongelmanratkaisukykyni ole lähimainkaan parhaimmillaan.
Energiani kuluu yhä enimmäkseen surutyöhön, jos sitä työksi voi kutsua. Se on totuttelemista surun läsnäoloon ja elämiseen sen kanssa. Suru ei ole lintu, joka lähtee avonaisesta ikkunasta pois. Suru on näkymätön vieras, joka istuu vieressä, juo kyyneleitä ja nukkuu öisin rinnan päällä.
Kävimme pojan isän kanssa katsomassa jääkiekkoa. Poika tykkäsi jääkiekosta ja tuskin olisimme ilman pojan jääkiekkokiinnostusta tuolla käyneet. Myös Voicen finaaliin menemme pojan muiston kunniaksi. Kolme kertaa poika pääsi katsomaan live-lähetystä ja jos eläisi, olisi mennyt tänä keväänäkin. Me menemme nyt pojan isän kanssa kaksin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Suositut tekstit
-
Kuuden vuoden jälkeen on jälleen tulossa pyhäinpäivä. Syyskuussa pojan kuolemasta tuli kuusi vuottta. Pojan haudalle käymme viemässä kyntti...
-
Sieltähän se sitten tuli: käännekohta. Käänne huonompaan. Meni pari päivää tätä nieleskellessä. Suomi 100 -päivänä on nyt pakko myöntää, ett...
-
Lääkäri soitti magneettitulokset. Lyhyesti sanottuna suuressa kaavassa tauti on edelleen muuttumaton, mutta joissakin aikaisemmin heikosti n...