Olen haudannut äitini kymmeniä vuosia sitten nuorena tyttönä. Olen menettänyt isäni katkeruudelle ja dementialle. Olen käynyt läpi avioeron. Olen synnyttänyt kehitysvammaisen lapsen. Olen elänyt mieheni sairastumisen, syöpädiagnoosin, hoitojakson ja remission. Kaikista näistä asioista suru on jättänyt jälkensä sydämeeni.
Viimeisimmän ja rajuimman surun saapumishetken kykenen kertomaan päivämäärän ja kellonajan tarkkuudella. Se oli 15.5.2017 klo 19.15 kun poikani maksasta ja vatsasta löytyi pesäkkeitä, kuten ultraava lääkäri niitä kutsui. Sillä hetkellä tajusin, että elämäni ei enää koskaan tule olemaan ennallaan. Jouduin astumaan sellaiselle tielle, jolta ei ole paluuta samana ihmisenä. Tämä painajainen ei pääty heräämiseen.
Meillä on vielä yhteisiä päiviä jäljellä. Haluan tallentaa niitä tähän blogiin.
Suositut tekstit
-
Luin jostain lähipäivinä ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni. Yleensä sanotaan, että jokainen päivä tulisi elää kuin eläisi viimeistä päi... -
Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat. Eilen tuli täyteen neljä vuotta pojan kuolemasta. Tänään vietetään jälleen ympäri Suomea kuoll...
-
Pojan isän veriarvot paranevat pikkuhiljaa. Silti hän hoitojensa vuoksi kuuluu riskiryhmään. Hänen arkeensa koronatoimenpiteet eivät juuri o...