Kuuden vuoden jälkeen on jälleen tulossa pyhäinpäivä. Syyskuussa pojan kuolemasta tuli kuusi vuottta.
Pojan haudalle käymme viemässä kynttilän. Käyntimme ovat hieman harventuneet, mutta edelleen muutaman kerran kuukaudessa käymme haudalla.
Ikävästä ja surusta on tullut osa minua ja meitä. Se kulkee mukana, kuten arpikudos tai jalkaproteesi. Missään tapauksessa en ole se sama ihminen, joka olin ennen pojan sairautta ja kuolemaa.
Ystävät ja tutut enää harvoin puhuvat pojasta, mikä on surullista. En halua, että poika unohdetaan.
Lapsenlapset tuovat meille iloa. Elämämme on jatkunut ja jatkuu omaa rataansa. Silti olisi niin ihanaa, jos poika olisi vielä täällä. Rumpujaan soittamassa.
