Ravistelua monelta suunnalta

Viime päivät ovat osoittaneet, miten haurasta ja vähästä kiinni selviäminen voi olla. Mieheni kaatui liukkailla tosi pahasti. Lähdin töistä perjantaina kotiin ennen aikojaan, koska hän loukkasi päänsä ja häntä piti lääkärin määräyksestä seurata tarkasti kotona. Poika isän hoitajana oli niin heiveröinen ajatus, että lähdin tosiaan töistä kotiin.

Pään kuhmu parani hyvin, mutta lauantaina nousi kuume ja lääkärireissussa todettiin keuhkokuume. Sunnuntaina kyljet ovat miehellä niin kipeät, että ei pysty yskimään tai nukkumaan kyljellään. Ne aristavat myös päällepäin. Röntgenissä ei näkynyt kylkiluiden murtumia. Kysymyksessä lienee siis kylkilihasten venähdys tai kivusta päätellen revähdys, joka tuli kaatumisen yhteydessä.

Meidän elämämme on rakentunut sen varaan, että mies on kotona hoitamassa poikaa silloin, kun minä olen töissä. Tämä on tainnut olla minullekin vähän sellainen itsestäänselvyys. Ei ole enää.

Onneksi taisimme nyt päästä säikähdyksellä. Miehen vointi antibioottien myötä alkaa parantua. Mitään ei pysty kylkikivun vuoksi nostelemaan ja rajoittaa liikkumista, mutta pystyy ruokaa laittelemaan ja pärjäävät kuulemma pojan kanssa niin, että voin huomenna lähteä töihin.

Mitä tekisin toisessa tilanteessa? Jäisin palkattomasti kotiin? Siinäpä sitä olisi varsinainen yhtälö.

Elämämme on korttitalo, jossa muut kortit nojaavat toisiin kortteihin.Korttitalon lähellä ei saa kovin vahvasti puhallella. Antaa korttitalon olla vain, ettei se kaadu.

Poika popsii sytostaatteja jälleen tällä hetkellä. Hieman on ollut pahoinvointia. Muuten on jaksavainen ja pelailee Wii ja Nintendo Switch-pelejään, sen minkä ehtii rummuttamiselta ja kitaran rämpytykseltä.

Kuolema tuntuu jälleen kovin kaukaiselta. Pojan arki rullaa omalla painollaan. Seuraava pysähdys matkallamme on magneettikuva helmikuun lopussa. Se määrää matkan suunnan siitä eteenpäin ja sen mikä on seuraava pysäkin. Tiedän ja ymmärrän, että jossain siellä matkan päässä se päätepysäkki on, mutta se ei vielä meille näy.