Jokainen, joka on tässä tilanteessa, ymmärtää varmaan sen kestämättömän jännityksen, joka vahvistuu aina ennen tutkimuksia. Mielessä kun jäytää hirvittävä pelko ja toisaalta pintaan pyrkii ääretön toiveikkuus. Niiden heiluttelussa kyyti ei ole kovinkaan auvoisaa.
Huomenna meille jälleen näytetään suuntaviitat, mihin suuntaan jatkossa mennään.
Kun ajattelenkin huomisia tutkimuksia rintaa kouraisee. Se on fyysinen tunne.
Luultavasti ensi yönä ei hirveästi nukuta...
Vaihtoehtoja lienee muutama: Joko todetaan, että sairaus ei ole edennyt ja jatketaan nykyisillä lääkkeillä toivoen, että ne edelleen pitäisivät tautia kurissa tai sitten todetaan, että etenemistä on ollut, jolloin meille joko kerrotaan, että hoidot oli siinä tai sitten lääkäreillä on vielä takataskussaan jokin lääke, jota lähdetään kokeilemaan.
Amerikoissa antavat Votrient tai Pazopanib- nimisiä syöpälääkkeitä lähinnä viimeisenä keinona. Niillä pidetään etenemistä kurissa siihen asti, että potilas pääsee johonkin lääkekokeiluun mukaan. Täällä meillä ei taida olla sarkoomaan mitään lääkekokeiluja menossa, eikä koko Euroopassakaan. Ainakaan viimeksi lääkärit ei niistä tienneet mitään.
Vaikka miten vatvon mielessäni pojan kuolemaa, kirjoittelen siitä tänne ja yritän totutella ajatukseen, en silti pysty sitä hyväksymään. Yhdelle pojan elämässä vanhassa kotikaupungissa vuosia mukana olleelle ammatti-ihmiselle kerroimme viime viikolla uutisemme ja hän kertoi, että hänet valtasi vihan tunne. Ymmärrän tunteen. Viime kesänä ja syksylläkin ajoittain viha valtasi mielen, kun ajattelin, miten epäoikeudenmukaista tämä kaikki meidän perheellemme on. Nyt tunneskaalassa on enemmänkin alistunut suru, vahvemman edessä nöyrtyminen.
Huomiseen....
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki...
-
Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. Mielessäni on usein pyöriny...
-
Poika kuoli kaksi vuotta sitten syyskuussa. Silloin tuntui, kuin koko elämä olisi seisahtunut ja pysähtynyt siihen hetkeen. Silti elämä on j...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.