Se tekee sydämen kohdalle kouristavan tunteen, kun sydän pienenee pähkinän kokoiseksi ja sen päälle kasvaa kova pähkinän kuori. Se saa hartiat kasaan. Askelen raskaaksi. Silmien takana kirvelevät itketyt ja itkua odottavat kyyneleet.
Suruun voi ehkä oikeasti hukkua. Tai ehkä siinä pysyy pinnalla, kun ei pyristele vastaan, on vaan ja antaa virran viedä.
Se vie kaikesta tekemisestä merkityksen. On yhdentekevää, onko imuroitu vai ei. Onko tukka pesty vai ei. Ja silti täytyy yrittää nuo arjen hommat hoitaa. Itsen ympärillä kulissit täytyy pitää kasassa, koska ilman niitä romahtaa varmaan itsekin.
Mielessä pyörii muistot siitä, kun poika oppi ajamaan ilman apupyöriä. Oppi kirjoittamaan ja opeteltiin lukemaan. Miten päiväkodissa tätien mukaan käytti kaiken tilan hyväkseen. Miten hihkui jouluna lahjojensa keskellä. Miten oli aina innokas lähtemään reissuun.
Miten me ajattelimme tämän uuden kotikaupungin sisältävän pojalle paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita vanhassa ei ollut. Vaan nyt ei tarvitse miettiä jatkokoulutuspaikkaa eikä asumispaikkaa. Tulevaisuus ei yllä pojalla niin pitkälle.
Pojan aikana ei saa surra. Suru käpertyy silloin piiloon, sinne pähkinän kuoren sisään. Pojan aikana lasketaan leikkiä, nauretaan ja ollaan reippaita. Lääkärikin sanoi, että jos vanhemmat eivät hallitse tunteitaan, lapsi ei uskalla puhua sairaudestaan - tai kuolemasta, jos siitä haluaisi puhua. Lapsi haluaa suojella vanhempiaan. Silloinkin kun vanhempien pitäisi suojella lasta.
Lääkäri kertoi myös, että useimmiten kuolevalle lapselle pahin pelko on joutua eroon vanhemmistaan. Olen kehittänyt viimeisiin hetkiin kerrottavaksi pojalle tarinan siitä, miten hän nukahtaa ja koska kuolemassa aika kuluu salamannopeasti, niin naps minäkin ja isäkin kuollaan ja mennään pojan luokse. Hänen ei tarvitse olla erossa meistä kuin ihan silmänräpäys vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.