Paljonko kärsimystä hoidoilla on eettistä aiheuttaa?

Nyt kun jäljellä on vain huonoja vaihtoehtoja, joudumme miettimään pojan jäljellä olevan elämän laatua.

Tiedän, että on vanhempia, jotka kääntävät kaikki kivet ja hankkivat kaikki mahdolliset hoidot, myös tällaisessa epätoivoisessa tilanteessa. Me joudumme nyt pohtimaan, haluammeko olla näitä vanhempia, senkin uhalla, että pojan jäljellä oleviin päiviin tulisi leikkauksia, niistä toipumista, kokeellisia lääkkeitä ja niiden sivuvaikutuksia.

Toinen vaihtoehto on antaa lapselle lupa elää täyttä elämää loput päivät ja sen jälkeen rauhassa kuolla. Se ei tarkoita, että hyväksyisin lapsen kuoleman tai että haluaisin hänestä luopua. En vain halua omaa menettämisen tuskaani muuntaa lapselle aiheutetuksi turhaksi kärsimykseksi.

En todellakaan ole valmis menettämään elämästäni lasta, joka meidän perheessämme on kaikki elämänsä melkein 16 vuotta ollut koko perheen elämän keskipiste. Kaikessa tekemisessämme on aina ensin ajateltu, miten poika.

Ehkä juuri siksi en taida olla valmis tarttumaan lääkäreiden esittämään ajatukseen, että pojan vatsaan tehtäisiin isompi leikkaus ja otettaisiin kunnon kimpale kasvainta ja lähetettäisiin se Saksaan dna:ltaan analysoitavaksi, josko löytyisi jokin lääke, joka siihen tepsisi. Jo leikkaukseen itseensä liittyy isot riskit ja siitä toipuminen voisi kestää ihan liian kauan. Poika joutuisi olemaan sairaalassa pitkään. Nyt saa olla kotona ja napsitaan pillereitä, joiden toivotaan hidastavan taudin etenemistä.

Ja jos sellainen lääke tähän tautiin olisi olemassa, niin miksi sitten maailman kaikki siihen sairastuneet kuolevat? Myös amerikkalaisten johtavien sarkoomasairaaloiden potilaan. Vertaispalstan keskusteluissa on käynyt selväksi, että vain ne voivat selvitä, joilta pystytään leikkaamaan tauti kokonaan pois ja sen jälkeen hoitamaan sädetyksin ja sytostaatein. Poikaa ei voida leikata, koska sairaus on maksassa niin laajasti, samoin koko vatsan alueella. Liian levinnyt.

Minä näen sen, että toivoa ei oikesti todellakaan ole. Miksi siis tuottaisimme pojalle lisää tarpeetonta kärsimystä? Vain siksikö, että saisimme valheellisen toivon kipinän ja peittäisimme sillä tämän suunnattoman menettämisen surun? Ei, meidän on unohdettava itsemme ja ajateltava ensisijaisesti poikaa.