Sytostaatteja jälleen huomenna

Sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Kaikissa juhlissa on nykyään käsinkosketeltavana haikeus - meillä muilla paitsi pojalla. Mielessä pyöri koko ajan pelko siitä, että onkohan tämä viimeinen isänpäivä, jota poika on meidän kanssa viettämässä.

Veriarvot on saatu jälleen kohdilleen, huomenna letkusta lähtee sitten taas sytostaatteja. Ja menee kolmena päivänä peräkkäin.

Eilen illalla poika tuumaili ääneen, että kainalossa hänellä ei enää ole pattia ja muutkin patit ovat pienentyneet. Lupasi olla taas sinnikäs tämän viikon hoidoissa ja lupasi yrittää syödä jotain, vaikka onkin huono olo. Mietti myös sitä, miten hyvinvointilääkkeet väsyttävät. Sydäntä raastoi niin pojan toiveikkuus. Hän ei vieläkään tiedä sitä, että ei ne patit koskaan parane pois, ellei tapahdu ihmettä. Ja sinnikäs on poika ollut. Huonosta olosta huonoon oloon on vain sisulla mennyt. Kaikki hoitotoimenpiteet on hyväksynyt ja antanut suorittaa.

Silti pidän tätä inhimillisempänä kuin yhtä ruotsalaista kohtalotoveria, joka on käynyt Texasissa leikkauksessa, jota on sädetetty vaikka miten paljon ja on saanut siitä lähes pysyvän ripulin. Nyt pojalla on metastaasit löydetty selkärangasta ja toisen jalan luusta. Isänsä aikoo kuljettaa pojan taas Texasiin saamaan uutta kokeellista immuuniterapiahoitoa. Sain pojasta kuvia edelliseltä reissulta ja hän oli ihan kävelevä luuranko. Jotenkin pidän inhimillisempänä tätä meidän lääkärien tapaa hoitaa niin paljon kuin on hoidettavissa ja siinä kohtaa kun toivoa ei ole ja hoidot alkavat olla epäinhimillisiä ja vain kärsimystä tuottavia, niistä luovutaan. Lapset yrittävät vanhempiensa vuoksi kestää ja parantua. Mielestäni heille pitää antaa myös lupa kuolla. Surusta huolimatta.

Huoli miehestä alkaa nyt myös valvottaa öisin. Hänellä on vasta tammikuussa myelooman kontrolli ja lääkäritapaaminen, mutta nyt hänellä on alkanut verenpaine olla huolestuttavalla tasolla. Meillä on kotona verenpainemittari, jolla alettiin vähän seurata omia lukemia. En kyllä sinänsä ihmettele tässä tilanteessa hänen kohonneita arvojaan. Lääkäriin pitäisi nyt mies saada.

Tässä kuva jakkarasta, jolla osastolla pojan sängyn vieressä istustellaan, jos toinen parempi tuoli on varattuna huoneen toisen lapsen vanhemmalle. Tilat ovat pienet ja ahtaat. Arvostan korkealle hoitohenkilökunnan, joka olosuhteista huolimatta antaa niin mahdottoman laadukasta ja arvostavaa hoitoa pikkupotilaille.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.

Suositut tekstit