Olenko selvinnyt lapseni kuolemasta?

Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. 

Mielessäni on usein pyörinyt yhden isän epätoivoinen kysymys lapsensa menettäneiden tapaamisessa: "Miten tästä voi selvitä?". Mikä on selviämistä? Entinen elämä, jota elettiin lapsen kanssa ei koskaan enää palaa. Onko se selviämistä, että oppii elämään sitä uutta arkea, ilman lasta?  Suru lyö vanhemman kanveesiin. Onko se selviämistä, että nousee ja pystyy jatkamaan elämäänsä, surusta huolimatta? Ulkopuoliset lakkaavat puhumasta kuolleesta lapsesta. Onko se selviämistä, että vanhempikin unohtaa lapsen ja lakkaa hänestä puhumasta? Ulkopuolisen silmissä näin varmaan voisi olla.

Tosiasia on se, että vanhempi ei koskaan unohda lastaan. Eikä lakkaa ainakaan sisäisesti hänestä puhumasta. Se, että ei ääneen puhu hänestä mitään, ei tarkoita, etteikö vanhempi ajattelisi lastaan. Minulle on tärkeää saada sanoa lapsen nimi ääneen ja toivon, että muutkin sanovat hänen nimensä. Lapseni ovat mukanani jokaisessa päivässä. Sekä elävä että kuollut lapsi.

Tosiasia on sekin, että suru on rakkautta lapseen ja se ei koskaan katoa. Se onneksi tuntuu muuttavan muotoaan vuosien kuluessa ja ikäänkuin pyöristyy kipeimmiltä osiltaan hieman. Selviämistä lienee sekin, että oppii tämän surun kanssa elämään. Antaa sen tulla välillä enemmän kiinni ja antaa sen olla taka-alalla silloin, kun se siellä on. Surun alkumetreillä olijalle sanoisin, että jaksa yksi päivä kerrallaan, yksi henkäys kerrallaan. Jonakin päivänä tulee se hetki, että hengität vähän helpommin. Minä en halua surustani enää edes luopua. Se on siteeni kuolleeseen lapseeni ja haluan siitä pitää kiinni. 

Elämässämme olemme tehneet muutoksia. Jätimme vanhan kodin ja muutimme toiseen paikkaan. Muutos teki hyvää, koska pohjan huone oli aina pojan huone, vaikka miten sitä kalustimme. Joku toinen haluaa säilyttää huoneen. Sekin on ok. Meistä jokainen tekee siten, miten kokee itselle parhaaksi tavaksi. Meille muutto selkeästi piristi meitä molempia.

Työpaikallani en ole ollut iloisin yksilö..En ole viihtynyt siellä enää pitkään aikaan. Vuosien etätyö teki myös osansa, tunsin jääväni täysin työporukan ulkopuolelle. Niinpä päätin jättää tehtävän ja hakeuduin muualle töihin. Aloitan muutaman viikon kuluttua uudessa paikassa. Siellä on ennestään tuttuja ihmisiä, joten uskon solahtavani sujuvasti työyhteisöön. Olen jopa toiveikas, että löydän siellä työn iloni takaisin. 

Ehkä siis tässä kohtaa, yli neljä ja puoli vuotta pojan kuoleman jälkeen voin todeta, että olen selvinnyt. Mitä sillä ikinä kukaan tarkoittaakaan.

Kuolleiden lasten muistopäivä 23.9.2022

 Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat. Eilen tuli täyteen neljä vuotta pojan kuolemasta. Tänään vietetään jälleen ympäri Suomea kuolleiden lasten muistopäivää. Luin äsken kirjoitukseni neljän vuoden takaa. Ja itkin.

Haluaisin sanoa sinulle, joka ehkä olet kipeän tuoreen surusi äärellä tänään, kannattelevia lohdutuksen sanoja. Mutta ei minulla ole niitä sanoja. Itselläni suru on asettunut asumaan ja ottanut käyttöönsä osan minusta. Ja minä olen tottunut surun läsnäoloon. Itku tulee edelleen neljänkin vuoden jälkeen monessa tilanteessa. Mutta se sadan kilon painoinen kivi rinnan päältä on sulanut. Eikä se suru täytä elämän jokaista henkäystä. Se on osa minua ja tulee olemaan niin kauan kuin yhtään mistään ymmärrän. 

Pojan kuoleman jälkeen kävin pakonomaisesti läpi kaikkia valokuvia ja tein albumeita ja keräsin videoita. En noiden ensimmäisten kuukausien jälkeen vaan enää oikein tahdo pystyä niitä katselemaan. Pojan isä niitä katselee päivittäin, kun kuvien pilvipalvelu niitä hänelle päivittäin muistuttaa. Minunkin pitäisi katsella enemmän, tiedän sen. Pitäisi muistuttaa itselleen enemmän sitä, millainen poika eläessään oli kuin muistella hänen kuolemaansa. Minä olen yhä kiinni kuolemassa.

Pojan kuoleman jälkeen on tullut lähiystäväpiirissä myös kuolemisia. Osa yhtäkkisiä, osa odotettuja. Yhä enemmän olen vakuuttunut, että yksikään meistä ei pysty surulta välttymään. Kannattaako sen takia jättää rakastamatta? Ei tietenkään. Surustakin huolimatta pitää täysillä uskaltaa rakastaa. Sillä millä muulla täällä oikeasti on merkitystä kuin sillä, että on rakastanut ja ollut rakastettu? Pitääkö musertua surun alle? Mielestäni kaikin keinoin pitää pyrkiä jatkamaan elämää, ei ilman surua vaan sen kanssa. Välillä se iskee kovempaa ja välillä se siirtyy taka-alalle. Sen kanssa voi kyllä tulla toimeen. Ei ole olemassa kilpailua kuka suree eniten tai näyttävämmin. Et voi tietää ihmistä katsomalla, miten kipeää surua hän kantaa. Surun ei tarvitse loistaa, vaikka se onkin läsnä. Surua ei tarvitse surra pois. Se saa olla.

Me päätimme viime talvena vaihtaa kotia ja se oli hyvä ratkaisu meille. Pojan papereita ja koulutöitä tuli muutossa vastaan. Osan niistä kehystimme tauluiksi, osan hävitimme. Päiväkodin ja koulun reissuvihkot säilytimme. Sieltä sivuilta löytyy monenlaista muistoa. "Oli hyvä viikonloppu" oli pojan vakiolause koulussa kertomuksensa loppuun, kun piti kertoa, mitä viikonloppuna oli tehnyt. Toivottavasti hän sanoisi että oli hyvä elämä, jos sitä häneltä kysyttäisiin. Minä aion tehdä kaikkeni, että itse voisin sen jonain päivänä sanoa. Suruja rikkaampana ja rakastavin sydämin.

Elämä lapsen kuoleman jälkeen

Poika kuoli kaksi vuotta sitten syyskuussa. Silloin tuntui, kuin koko elämä olisi seisahtunut ja pysähtynyt siihen hetkeen. Silti elämä on jatkunut. Toisina päivinä kevyemmin ja toisina päivinä raskaammin askelin ja mielin.

Tänään havahduin tähän koronaelämän tuomaan lisäpiirteeseen, vähäisiin kontakteihin, etätyöhön ilman työkavereita, kotona olemiseen kyllästymiseen asti. Mieleeni tuli, että elän aivan kuin näennäiselämää. Olen kuin sätkynukke, joka nousee aamuin, menee nukkumaan iltaisin ja päivät seuraavat toisiaan tyhjinä ja mitäänsanomattomina.  

Olemme pojan isän kanssa yrittäneet käydä ulkoilemassa säännöllisesti. Pimeyteenkin olemme sitkeästi lähteneet. Silti tuntuu siltä, että kaikki, mitä teemme on jotenkin näennäistä ja minä itse katoan jonnekin, tuohon kaiken nielevään pimeyteen. Kuin elämä olisi jossain muualla. Menneisyydessäkö? Tulevaisuudessako? Olen kuin tyhjä kuori, joka raahautuu päivästä toiseen, odottaen sitä, että parempi aika koittaa ja valo voittaa. Jaksankohan kevääseen, vai tuleekohan se aamu, etten pääse ylös sängystä suorittamaan elämää. Aika näyttää.

Tyhjän sylin isät

Meille tämä isänpäivä on kolmas ilman poikaa. Ensimmäisen vietimme Kanarialla. Lähdimme karkuun. Toisen vietimme kotona, normaalisti, koska pojan isä sai viettää sitä toisen elossa olevan lapsensa kanssa. Suru tunki mukaan, sille emme voi mitään. Suru on läsnä myös tässä päivässämme, vaikka parhaani mukaan yritin pojan isää juhlistaa kakun ja pienen lahjan muodossa. Hän oli paras mahdollinen isä pojalle. Rakastava, kuunteleva, läsnäoleva. Opetti pojan ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Oli mukana läksyjen teossa. Luki iltasadut, kuljetti harrastuksissa, seisoi pakkasessa pulkkamäessä. Otti syliin ja lohdutti.

Tänä vuonna covid-19 vei sen ainoan elossa olevan lapsen pois pojan isän päivästä. Tytär asuu pääkaupunkiseudulla ja on pysytellyt siellä koko tämän ajan. On todella surullista, että niin monet isät joutuvat nyt koronan pelon takia viettämään päiväänsä ilman lapsiaan. 

Moni isä on haudannut sen ainoansa. Millaisia ajatuksia mahtaakaan herättää isänpäivä isälle, jolla ei ole lasta enää täällä?  Haluan sydämestäni onnitella erityisesti näitä tyhjän sylin isiä. Isyys ei katoa, vaikka lapsi kuolee. Sydämessä lapsi on tallella.  Haluan myös muistaa niitä miehiä, joista ei koskaan tullut toiveistaan huolimatta isiä. Toivottavasti hekin löytävät rakkaudelleen kohteen täällä maailmassa. 

Merkityksiä

Pojan poikkeuksellinen elämä jätti jälkeensä merkityksiä. Ympäri maailmaa asuu ihmisiä, jotka muistavat hänet. Hänet tavattuaan eräästä nuoresta miehestä tuli kehitysvammaisten Special Olympics-valmentaja. Eräs äiti sanoi, että hän unohtaa kaiken, mitä hänelle on puhuttu downin syndroomasta, kun oli tavannut pojan. Monien kasvoille nousee hymy häntä muistaessaan.

Poika opetti meillekin paljon: Mikään ulkoinen ei ole tärkeää. Tärkeää on se, miten kohtelemme toisiamme ja kunnioitamme toisiamme. 

Kodissa ei ole tärkeää juoda aamukahvia tietyn merkkisistä kahvikupeista, vaan juoda kahvia yhdessä. Ei ole tärkeää vaihtaa sohvakalustoa parin vuoden välein muodin mukaiseksi vaan istua koko perhe sohvalla vierekkäin ja olla yhdessä. Myös Ikeasta ostetuilla ikkunaverhoilla pystyy sulkemaan pimeyden kodin ulkopuolelle.

Tärkeää ei ole se, onko lihava vai laiha, pitkä vai pätkä. Tärkeää on se, että osaa olla hyvä toiselle ihmiselle, joka on siinä lähellä. Tärkeää on osata iloita ja rakastaa. Poika muisti päivittäin kertoa, että rakasti ja hän näytti ilonsa.

Poika sanoi, ettei ole elämää ilman musiikkia. Hänen elämässään olikin paljon musiikkia. Laulujen avulla hän oppi alun perin puhumaan. Musiikki on myös pojan isoveljen elämässä keskeisessä roolissa, se on hänen ammattinsa. Minun molemmat rakkaat musiikkipoikani. 

Pojan elämällä oli monelle merkitystä. Kuolemasta en voi sitä sanoa. 

Maisema ikkunassa

Ikkunastani näkyy metsäkaistale. Metsäkaistaleen takana pilkottaa järvi. Vuodenaikojen mukana maisema vaihtuu. Poikani ehti tässä kodissa nähdä melkein kaksi täyttä vuodenkiertoa. Muutimme tähän muutama päivä ennen joulua. Toinen joulu olikin sitten pojan viimeinen. Kaksi joulua olemme viettäneet pojan isän kanssa kahden.

Aikaisemmin syksyn raikkaus ja värien runsaus tekivät siitä lempivuodenaikani. Nämä viimeisimmät syksyt ovat kuitenkin nostaneet päällimmäiseksi syksyyn kuuluvaksi asiaksi pojan kuoleman. Poika kuoli syyskuussa. Luonto kuolee syksyllä. Lämpö ja valo vähenevät. Pimeys, joka on mielessäni ajoittain hyvinkin vallitsevana valtaa koko ympäröivän maailman. Myös maiseman, joka näkyy ikkunastani.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Syksyt, talvet, keväät ja kesät. Ne tulevat ja ne menevät. Niistä muodostuu elämäni. Katselen ikkunastani. 

Kaksi vuotta tekee 731 päivää

Tänään pojan kuolemasta on kaksi vuotta. Se tarkoittaa 24 kuukautta, 104 viikkoa tsi  731 päivää, missä yksikössä sitä aikaa mitataankin. Joinakin hetkinä sitä on mitattu henkäys kerrallaan. Eikä se ensimmäinen vuosi ollut minulle se pahin. Sitä oli tämä toinen vuosi. Kenties tuleva vuosi on vielä pahempi. Kipu on yhä täällä.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun pojan isän kanssa astuimme sairaalan ovesta ulos, kasseissa pojan huoneesta kerätyt tavarat ja vaatteet. Tunnetta on vaikea kuvata, tyhjyys ja vajavaisuus olivat päällimmäisinä. Kello oli vähän yli kuusi aamulla ja pimeys oli pikkuhiljaa väistymässä. Taivas oli meille poikkeavan näköinen, en muista koskaan aikaisemmin, enkä sen jälkeen  nähneeni taivasta sellaisissa väreissä ja muodoissa, miten se silloin näyttäytyi. Se vahvisti tunnetta siitä, että koko maailmani oli muuttunut.

Silloin kotiin saavuttuamme mietin, miten ikinä elämämme voisi jatkua. Se oli muuttunut niin totaalisesti erilaiseksi pojan sairastuttua ja nyt meidän pitäisi osata elää ilman poikaa. 731 päivää on jäänyt taakse. Niistä jokainen yksi päivä kerrallaan. On ollut päiviä, jolloin kyyneleitä on vuotanut enemmän, mutta on myös alun jälkeen ollut kokonaisia päiviä ilman kyyneleitä. Tiedän, että niitä vuotaa vielä tulevaisuudessakin, niin kauan kuin elän ja mistään mitään ymmärrän. Ikävä ja suru ovat asettuneet minuun ja löytäneet oman sijansa. Ne ovat osa minua ja sitä, mitä olen.

Muistan ihmetelleeni sitä, kun ihmiset ja elämä ympärillä jatkoivat kulkuaan ja itsellä elämä oli pysähtyneenä. Siinä tuli vahva ulkopuolisuuden kokemus. Päivästä päivään siirtyminen kävi välillä tuskaisen hitaasti. Nyt päiviä on kasassa 731. Ja silti tuo aamu ja sen tyhjyys ovat läsnä tässä ja nyt kun tätä kirjoitan.

Nyt kahden vuoden kuluttua, päivät ja viikot rullaavat tätä tuolloin muuttunutta arkea eteenpäin ja olen jo päässyt jollakin tavalla elämäni kyytiin takaisin. En kuskipenkille, mutta varovasti peräpenkillä istumaan. Vähitellen elämässä on löytynyt myös ilon aiheita. Ystävistä, perheestä, lapsenlapsista, puolison syöpähoitojen onnistumisesta, kauniista kesäpäivistä kukkasineen, luonnosta. Joskus ilossa on surureunus, kun poika ei ole mukana iloitsemassa. Hän totisesti osasi iloita. Ja nauttia elämästä. Kumpa voisin hänen kanssaan todeta, että tänään oli hyvä päivä.